|
Kirjoittaja: Padfoot Ikärajoitus: R [Angst, violence] Sinä sanoit minua julmaksi. Sanoit sen monta kertaa. Kun sanoit sen ensimmäisen kerran, kasvosi ja silmäsi olivat vihan ja tuskan värittämät. Siltikin piirteesi olivat ylpeät, kaiken vihan takana, silmiesi syövereissä, näin uhmakkuuden. Toisella kerralla en enää löytänyt uhmakkuutta silmistäsi. Kasvosi olivat kyynelvanojen raidoittamat, silmäsi kosteat itkemisestä ja valkoinen ihosi oli peittynyt haavoihin, mustelmiin ja ruhjeisiin. Kolmannella kerralla kuiskasit sen käheästi, silmiäsi peitti varjomainen harso. Ruumiisi oli pahemmassa kunnossa kuin aiemmin ja mustat hiuksesi valuivat ympärillesi silkkisinä. Näin omin silmin, kuinka silmiesi harso peittyi luomiesi alle. Hengitit syvään ja tärisevästi viimeisen kerran, kunnes vain pysähdyit. Et enää liikkunut ja kauniisti punattujen huuliesi välistä valui ohut verivana. Minä en olisi tahtonut tehdä sitä. Minun olisi pitänyt rakastaa sinua, olla sinulle uskollinen, ymmärtää ja tukea sinua. Mitä minä tein? Riistin sinulta henkesi. Isäsi oli oikeassa, kun sanoin, etten olisi oikeaa seuraa sinulle. Siksi minä tapoinkin hänet. Jotta saisin sinut. Kun tarkemmin ajattelen, minun ei olisi tarvinnut tehdä sitä. Et koskaan satuttanut minua henkisesti tai fyysisesti, olit minulle hyvä ja uskollinen. Sinä olit ainoa, joka todella ymmärsi ja rakasti minua. Samalla olit ainoa, joka kutsui minua julmaksi. Minä taas olen ainoa, joka kutsuu sinua jälkeenpäin tyhmäksi. Oli todella tyhmä teko jäädä asumaan luokseni, kun olisit voinut lähteä. Annoin sinulle tilaisuuden poistumiseen, hylkäämiseen ja itsesi pelastamiseen. Sinä tiesit, etten kestä rakkautta. Ehkä teit sen tahallasi. Tahdoit tuhota minut henkisesti, muttet tiennyt, että tuhoaisit samalla myös itsesi. Muistan ne lukuisat illat, kun jätin sinut itkemään veren värittämälle lattialle, hoitamaan vammojasi, jotka olin omilla käsilläni aiheuttanut. Sen jälkeenkin muistan myös ne illat, kun käperryit viereeni ja kiersit kätesi ympärilleni, sanoit, että kaikki menisi hyvin. Muistot kalvavat edelleen. Silloin tällöin pysähdyn miettimään, olisiko kaikki voinut olla toisin. Loppujen lopuksi suurin osa yhdessäolostamme meni hyvin. Lopun aika vain katkeroitti ja myrkytti kaikkien mielet sekä porasi reiän sydämeeni. Oli siihen syykin. Löysin sinut sängystä toisen miehen kanssa. Enkä kenen tahansa miehen, vaan sen vihreähiuksisen käärmehybridin, joka oli luonteeltaan harvinaisen kopea ja ärsyttävä. Tapoin hänet saman tien, mutta sinut minä säästin. En tiedä enää itsekään, miksi. Ehkä olit vain niin säälittävän näköinen itkiessäsi siinä lohduttomana ja järkyttyneenä, hokiessasi anteeksipyyntöä ja etsiessäsi alusvaatteitasi huoneen lattioilta. Sen tapahtuman jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan. Mitä rakkaus on? Tahtoisin tietää. Sinä annoit sitä minulle, mutta lopulta otit sen pois minulta. Loppujen lopuksi et aiheuttanut minulle mitään muuta kuin tuskaa ja huolia, halua murskata allani olevan maan. Minun olisi pitänyt olla seesteinen ja rauhallinen, kärsivällinen ja kahlittu soittamaan. Mikä minusta tuli? Raunio, joka tuhosi viimeisen kauniin asian silmiensä edestä. En enää muista niitä kaikkia asioita, joita sanoit minulle. Oikeastaan muistan vain yhden ainoan lauseen, jonka ehdit kuiskata vain kolme kertaa. Sinä olet julma. Kumman syy se loppujen lopuksi oli, minun vai sinun? Kun tietäisi. Sinä olit minulle hyvä, mutta lopulta petit minut. Minäkin olin sinulle hyvä, mutta lopulta teit minusta raunion, jonka tuskaa ei lopetettu kipulääkkeillä. Aiheutit minulle enemmän henkistä kipua kuin kukaan muu ikinä aiemmin. Siltikin annoit minulle myös enemmän rakkautta kuin kukaan muu. Mitä minun pitäisi sinusta ajatella? Vaalinko muistoasi kuin rehellinen leski vai potkinko hautakiveäsi yön pimennossa? Entä isäsi, sisaruksesi ja ystäväsi? Pitäisikö minun pyytää heiltäkin anteeksi, anteeksi sitä, että tapoin heidät vain saadakseni sinut? Lepää rauhassa, Raven. Ainakin toistaiseksi. |